1. marraskuuta 2017

Meillä nyt ja tulevaisuudessa

Kahden työnarkomaanin kotona on hiljaista. Kuuluu vain näppäimistön napatus ja aivojen ruksutus.
Tänään olen saanut kohdata mielenkiintoisia ihmisiä, tutustua Äijä-toimintaan, koota oman päättyvän hankkeen lankoja yhteen ja kirjoittaa tuleville opiskelijoille visaisia tehtäviä kulttuuriperinnöstä. Samaan aikaan tämän talouden mies on luonut kaunista koodia helpottamaan ihmisten arkea ja kouluttanut asiakkaita.

Istuimme aamiaspöydässä yhdessä. Istuimme illallispöydässä yhdessä, vaikka vain toinen meistä nälkäisenä söi minun valmistamaa ruokaa. Keskustelimme töiden välissä kaksi minuuttia mitä vastaamme välittäjille, kun emme osta heidän myymiä talojaan. Teemme töitämme eri kerroksissa, omassa rauhassa. Yhdessä. Kumpikin tietää tarkalleen missä toinen on, näkemättä.
Tänään olen pohtinut sitä kuinka onnellisia me kaksi olemme omissa rooleissamme, töissämme ja yhteisessä arjessa. Kuinka merkityksellistä meille on se mitä edustamme ja millaisella arvomaailmalla tätä maailmaa katselemme ja siinä elämme.
Samalla olen kuitenkin suunnitellut lauantain ruokalistaa kouluaikaisille ystävilleni ja sunnuntain Turun reissua varten makeaa jälkkäriä, josta me molemmat ja ystävämme Turussa pitäisi. Ja sitten jossain välissä, olen lukenut päivän aikana somekanaviini kertyneitä viestejä ja saanut muistutuksen siitä, että kohta arkemme ei ole enää sidottu minun yhdeksästä viiteen työhöni. Vaan se on sidottu vain meidän yhteiseen näkyyn ja minun haaveeseeni tulevaisuudesta.
Kohta ei olla kahden työnarkomaanin kotona, vaan kahden haaveiden toteuttajan kotona. Nyt meistä yksi toteuttaa täyspäiväisesti haavettaan, kohta kaksi.



11. lokakuuta 2017

Pyörähdys

Sakurajima

Pysähtyneisyys. Siltä tuntuu, kun lentää vasten maapallon pyörimisliikettä.
Paljaus. Siltä tuntuu, kun seisoo sekunnin murto-osan yksin peilin edessä tyhjässä huoneessa.
Ulkopuolisuus. Siltä tuntuu kun kertoo kuplalaisille mitä aikoo tehdä.

Ja sitten tulee pyörähdys, käännös, suunnanmuutos...

Pulppuaminen. Siltä tuntuu läheisten halauksissa ja onnitteluissa.
Ilo. Siltä tuntuu, kun voi toteuttaa haaveensa.
Rakkaus. Siltä tuntuu, kun toinen katsoo hellästi.

Kaikki on muuttunut, mutta samalla kaikki on juuri sinua itseäsi, yhteistä elettyä elämää ja sitä polkua, jota olet koko ajan kulkenut.

Beppu

Astelin ensimmäistä kertaa alttarille isän käsipuolessa. Nukuin ensimmäistä kertaa uuden nimen saaneena. Katselin ensimmäistä kertaa toimivaa tulivuorta. Uin ensimmäistä kertaa Tyynessä valtameressä.

Yhdessä vaiheessa listasin ensimmäisiä kertojani. Sitten se jäi. Nyt se tapa muistui uudelleen mielelleeni. Viime kuukausiin on mahtunut monta ensimmäistä kertaa. Moni niistä on ollut myös elämän ainoita kertoja. Toivottavasti ainakin. Olen ylpeä niistä ensimmäisistä kerroista.

Nämä ensimmäiset kerrat jäävät minuun. Ne näkyvät konkreettisina muutoksina tai piiloutuvat muistoihin. Ne määrittävät, mutta samalla myös vapauttavat, sallivat ja mahdollistavat.

Sen takia en voi olla sanomatta: Jokaisen valinnan teen itse rakkaan katseen suojassa. Perustelen itselleni ja hänelle, en muille. 


Kioto


(Kuvat: S. Tanhua, syyskuu 2017)

24. heinäkuuta 2017

Jännityksen kasvaminen



Luen sohvalla Mia Kankimäen kirjaa "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin". Neulon huivia, jonka nimi on Haruni. Odotan pullataikinan nuosemista, jotta voisin paistaa korvapuusteja viemisiksi grillijuhliin. Taikina ei lähde kohoamaan. Laitoinko hiivan liian lämpimään maitoon?




Lumme, riippusilta, nouseva merenpohja, näköala, reittejä, polkuja, taidetta, taloja, peltoja, pysähdyksiä, katseen kohteita... Kesäsateita, nuotion savua, kirkkaita lähteitä, ystäviän tapaamista sovitusti, tuttujen kohtaamista yllättäin, sukulaisten "riepottelua"...

Ja samanaikaisesti kutkutusta vatsanpohjassa, vähitellen kasvavaa jännitystä, puolittaisia lauseita, kysymyksiä, utelua, suunnittelua, varmistelua, ennakkotehtäviä, solmuja, viestejä ja punehtuvia poskia.

Viimeinen kesä näin. Ainoa kesä näin. Piiloutuvia asioita näkee paremmin. Verhottuja kysymyksiä ei ole. Jännitys tuntuu vain kasvavan. Ehkä muiden jännitys enemmän kuin meidän. Ehkä me vain kiipeämme korkeammalle tunteaksemme sen ja katsoaksemme jonnekin tulevaisuuden taakse.




26. huhtikuuta 2017

Lunta, on sitä ainakin jossain

Kiipesin puuhun, kävelin lumikengillä, "valloitin" tunturin. 
Loma. Siinä yksinkertaisuudessaan. 
No voisin minä vielä ehkä lisätä verkoilla nostetun kalan, paistetun kalan, graavatun kalan, keitetyn kalan ja savustetun kalan sekä montaa sorttia jälkkäreitä. Poroja näin tunturissa ja "taskussa". Hirviä läheltä ja kaukaa. Linnut lauloivat vilkkaammin ja kirkkaammin kuin täällä etelässä. Tai ehkä se oli vain sen hiljaisuuden ansiota. 


Minä, made ja kalastaja.

Kalahan syö kalaa. Harvoinhan sitä pääsee itse todistamaan.

Olin alunperin nihkeä lähtemään pohjoiseen. Ihan vain hiihtämisen takia. Olen edelleenkin hiihtoa vastaan, mutta nyt voisin lähteä uudelleen tunturien keskelle. Viihdyin ehkä siksi, että olin lähes täysin irti arjesta. Sometustakin sallittiin alle puoli tuntia päivässä ja yllättävää kyllä se riittää. En kyllä ehtinyt lukemaan kirjoja niin paljon kuin toivoin. Ja löysin itsestäni verkoilla kalastajan. 


Mitä kaikkea näille teenkään? 

Menopeli ja matka.
Loma. Siellä missä oli lunta ja jäätä. Todellista talvea. Kyllä etelänkin talvi on todellista talvea, mutta hyvin erilaista. Kaupunkilaista. Kevyttä. Senteissä, ei kymmenissä ja kymmenissä. 


(Kuvat: Sakari Tanhua)