29. joulukuuta 2013

Välipäivien taidenäyttelyitä

Ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni. En ole käynyt WeeGeen museokompleksissa sitten Claude Monen näyttelyn jälkeen vuonna 2008. Ajattelin hyödyntää pyhien välien vapaat ja sain suostuteltua kummitätini mukaan Espooseen.

Emmassa oleva Birger Kaipiasen näyttely oli yksi syy miksi halusin juuri nyt mennä sinne. Hänen teoksensa saivat aikaan mukavan pehmeän olotilan. Niissä oli lempeys, rauha ja elo läsnä, Erityisesti pidin kuoveista ja niihin "kätketyistä" kelloista.

Kuoveista tämä sateessa seisova pysäytti. Pelkkiä helmiä koko kuovi ja sade.  

Kukat, helmet ja lentävät hyönteiset tuntuivat olevan
  keskiössä Kaipiaisen seinälautasissa ja reliefeissä.
Olisi ollut hienoa päästä kokeilemaan pintaa. 

Kaipiaisen Kuriton kaunosielu -näyttelyn lisäksi kiersimme Emman muutkin näyttelyt. Erityisesti Toinen tila -juhlanäyttelystä minua viehätti Anssi Törrösen nimetön teos, joka kuvasi kirjahyllyä. Jotenkin se sai minut ajattelemaan Roomaa.


Miika Nyyssösen Breda 100 tuntui tutulta teokselta.
En kuitenkaan ole mielesteäni nähnyt sen pohjana olevanaa
Diego Velázquesin teosta Bredan antautuminen.
 Ehkä olen nähnyt Nyyssösen teoksen jossain aiemmin.
Hänen tapansa näyttää kuinka eri tavoin ihmiset näkevät saman tilanteen,
on hyvin avaava. 

Saastamoisen säätiön taidekokoelmasta koottu Vesiputoussateenkaari ja muita tapahtumia luonnossa -näyttely sopi hyvin Kaipaisen näyttelyn seuraksi. Jäin moneen teokseen kiinni. Vilkaisu tai kerran katsominen ei riittänyt. Liikkuvat teokset ihme ja kyllä kiinnostivat minua, vaikka aiemmin en ole sellaisiin kiinnittänyt huomiota.

Mimmo Paladinon Järjen tuolla puolen -veistoksen yksityiskohta.
 Kuvasin syksyllä Arabiassa pronssisia lintuja. Nämä tuntuivat aivan niiden sukulaisilta.  

Kurkkasin myös Jaa/Ei/Poissa Kokoelma todellisuuksia -näyttelyn. Se sai miettimään mitä oikeasti seinillämme on, erityisesti julkisen tilojen seinillä. Näemmekö me niitä? Katoavatko ne?

Koska meillä oli vain neljä tuntia aikaa museossa ja välissä piti tietenkin juoda cappuccinot croissantin kera, emme ennättäneet kiertää muita WeeGeen näyttelyitä. Espooseen täytyy mennä uudestaan ja varata tuplasti aikaa.


Kotiin palatessa katsoin vielä Mesenaatti-dokumentin. Sopi päivän lopuksi.


- - - -

Missä olin ja mitä näin...
WeeGee
Kuriton kaunosielu
Breda 100




14. joulukuuta 2013

Pimeydessä valo, musiikki

Kuudelta on pimeää. Niin pimeää, että Sibelius-monumentti näyttää puiden välissä vieraalta. Valaistettuna se ei talvi-iltana muistuta samaa kylmää möhkälettä, jota kesäisin auringonpaisteessa tuijottaa. Nyt se soi. Kaukaa pehmeästi, lähempää iskevämmin, kumisten. Kaikki pimeys väräjää. Hyvä, ettei ole lunta.

Se on pienempi kuin muistin. En ehkä osaa uudestaan siihen tunteeseen, joka aikoinaan tuli sen alla maatessa. Nyt se soi kaikkia niitä säveliä, joita olen sen jälkeen kuullut. Nyt katson sitä etäältä ja muistan kuinka suuri se oli. Osat vaihtuvat. 

Kiersimme sen hiekkatietä pitkin. Ja sitten katsoimme merta. Tai niitä aaltoja, jotka pimeydessä erotti. Tuuli ei enää niitä nostanut korkeuksiin. Poskilla ei tuntunut pisarat, vain kirpeät nipistykset tuulen matkatessa taaksemme. 

8. joulukuuta 2013

Lontoon katuja kaivatessa

Katselin tänään Teeman elokuvafestivaalissa näytettyä Lontoo, uusi Babylon -dokumenttielokuvaa. Muistin sitä katsoessa mitä olen unohtanut tehdä.

Pro graduni Englannissa työskennelleiden suomalaisnaisten kaupungin kokemisesta valmistui jo kesällä. "Ihan kuin elokuvissa" kuvaa vain osaa siitä kaupungin kokemisen kirjosta mitä suomalaiset naiset näkivät, tekivät ja tunsivat 1950- ja 1960-luvuilla Lontoossa. Verkkoon en saanut sitä ennen tätä päivää. Taisi gradun valmistumisen ähky iskeä kunnolla päälle. 

En ole vielä lukenut sitä uudelleen valmistumisen jälkeen. Jossain vaiheessa ehkä, kunhan kestän sen puutteiden huomioimisen. On ollut mielenkiintoista saada palautetta haastattelemiltani naisilta. Se on ollut positiivista ja kuvannut hyvin sitä kuinka tarpeellista naisten arjen elämän tarkasteltu on. Haastattelututkimukset ovat raskaita prosesseja, mutta samalla niin antoisia sekä tekijälle että haastatellulle. Vaikka gradun tekeminen venyi ja venyi, olen silti ylpyä siitä, etten luovuttanut aiheen kanssa vaan jaksoin kulkea Lontoon katuja naisten haastatteluissa. 

Ehkä oikeasti alan suunnitella Lontoon matkaa New Yorkin sijaan. Pari viikkoa sitten kuulin kehuja Bathista. Ja sitten olisi vielä ne tuhannet muut isot ja pienet kaupungit, jotka kiinnostaisivat. 





Jani Käsmän suunnittelema kansi sopii yksiin sisällön kanssa.
Makeeta, kun osaavia ystäviä on olemassa.



3. joulukuuta 2013

"Me käymme joulun viettohon..."

Minulla ei ole tapana aloittaa joulun koristelua ensimmäisestä adventista. Tänä vuonna tein poikkeuksen ja nostin kaikki joulukoristeeni esiin eilen. 

Siinä ne ovat. Italiasta ostamani lasipallot ja Turusta ostamani piparkakkukynttilät,
kaikki mummon tekemän joululiinan päällä. 

Kuusen saan parin viikon päästä. Korkeus noin 30 senttiä. Ajattelin virkata valkoiset koristeet. Siihen jää joulukoristeiden hankkiminen tänä vuonna. Yksinkertaisuus, yksinkertaisuus... 


27. marraskuuta 2013

Tuhansia vuosia vanhoja sotilaita ja vähän nuorempia kenkiä

Ihan viime hetkellä, mutta vielä ennättäen kävin tänään katsomassa Vapriikissa Terrakottasotilas-näyttelyn. Kaivaushistorian osalta näyttely antoi uutta tietoa minulle, mutta muuten oli aikalailla ennestään tuttua Kiinan historiaa. Näyttelyssä sai kuvata, mutta en kovinkaan montaa kuvaa kuitenkaan ottanut.


Terrakottasotilaiden yksityiskohtaisuus oli ihailtavaa.
 Käsien asento viittasi siihen mitä niissä oli kannettu, mutta arvailun varaan asia jäi.  

Poltettu savi on kestänyt paljon, mutta ei kaikkea. 

Kahdessa eri pienoismallissa oli kuvattu terrakottasotilaiden tekoa vaihekerrallaan.
Olisin halunnut videokuvata sen, mutta näyttelyssä oli todella paljon väkeä ja kuvaaminen oli vaikeaa.

Minulle uutena tietoa olivat kaivauksista löydetyt terrakottalinnut ja -eläimet.
 Tämä kurki oli aivan uskomattoman näköinen ja oikean oloinen.


Terrakottasotilaita enemmän minua kiinnostivat kolmannesta kerroksesta löytyvä kenkänäyttely. Kuvia tuli otettua kolminkertaisesti. Muutama ihanuus tässä:








Monet kengistä oli todella kauniita, mutta samalla niin pieniä, etteivät ne koskaan mahtuisi  minun jalkaani. Suomalaisessa kenkäteollisuuden historiassa ei ole hävettävää ainakin tuotteiden muotoilun ja ulkonäön perusteella.

5. marraskuuta 2013

Kuka tässä asuikaan

Aloitan sanomalla Helsingin Sanomien onnistuneen pyhäinpäivän lehdessä. Artikkeli Runon ja surun kodista oli hieno. Annu Karuvuori osoitti asiantuntemusta; ei vain Saima Harmajan osalta vaan myös tilan ymmärtämisen osalta. Artikkeli jätti kysymyksen siitä kuka on asunut minun kodissani? Vähän samaan tyyliin kuin kolme karhua sadussa kysyvät.




Erityisesti teksti sykähdytti minua Harmajan elämän avaamisella hänen kotinsa, hänen elätyn tilansa kautta. Oli myös hienoa nähdä  kuinka hänen kotinsa oli säilynyt suvussa, mutta saanut muuttua ja rakentua asunnossa eläneiden ihmisten mukaan. Asioita oli säilynyt ja säilytetty, mutta silti läsnä oli asukkaiden elämä. Ei eletty pyhäkössä.

Kun asuu vanhassa talossa, sellaisessa, jota ovat asuttaneet useat ihmiset ennen minua, herää uteliaisuus siitä kuka, miksi ja milloin on ollut näiden samojen seinien ympäröimänä. Millaisista asioista muodostuivat heidän kotinsa? Olivatko seinät valkoiset, kuten minulla nyt? Milloin on purettu se seinä, josta hieman kohoileva parketti kertoo?

Saima Harmajaa löytyy kirjahyllystäni. Hän ei ole yksin hyllyssäni. Vieressä on Edithiä, Tilmaa, Hiljaa, Ailaa, Einoa... He kaikki asuivat jossain ja joku asuu ehkä heidän kodeissaan.

Pyhäinpäivän hautausmaakävelyllä näin Harmajan haudan, koska samassa rivissä
 oli ystäväni isovanhempien hauta. Sattumaa, osittain.
Aamun ja illan kohtaamiset täydensivät toisiaan.


3. marraskuuta 2013

Pyhäinpäivä - muistamisen ja elämisen päivä

Eilen, pyhäinpäivänä, muutama ystäväni sanoi, etteivät muista lapsuudestaan päivään liittyviä tapahtumia tai tapoja. Minäkään en muista mitään erityistä. Meillä edesmenneiden muistaminen oli ja on läsnä jokaisessa päivässä. Niissä kannetuissa muistoissa, jotka meille jo pienestä pitäen jaettiin. Lapsuuden kaupungin rannoissa ja kaduissa, papan rakentamissa taloissa, mummon bingohallissa, kauppareissujen hautausmaapiipahduksissa, kosken pauhunnassa, ukin tallentamista maisemista, Marjamäen mökin portaissa... 

Eilisessä pyhäinpäivässä oli läsnä kaksi sellaista asiaa, jotka nostivat päivän muiden joukosta. Ensimmäinen oli paluu ystävieni perinteeseen. Vuosien sitten minulla oli mahdollisuus osallistua heidän tapaansa grillata pyhäinpäivän iltana ja sen jälkeen kävellä Hietaniemen hautausmaalla. Eilen olin jälleen osa tätä kokemusta. Nyt mukanamme oli paljon tuoretta surua ja muistoja. 

Toinen asia oli minun kynttilässä läsnä olleet ihmiset. Itselläni oli mielessäni jo aamusta lähtien ollut opiskelukaverina Louna ja hänen poismenonsa joitakin vuosia sitten sekä viime vuonna menehtynyt Seppo-serkku. Molemmat olivat saaneet elää hienon elämän. Ja minäkin sain jakaa heidän matkaansa. Läsnä olivat tietenkin myös mummot, ukki, pappa, isotäti... ja ei vain siinä kynttilässä vaan koko kävelyssä, matkassa, päivässä ja jokaisessa päivässä eteenpäin. 


Ystäväni Hietaniemen kynttimeressä.
Meidän kahdeksan ystävän surut olivat siinä rinnakkain.


Päivään kuului myös paljon aurinkoa (Aurajoen rannalla), naurua ja hymyjä. Uutta elämää pienten pellavapäiden muodossa ja suukkojen ja halien virtaa. Oli ihana päivä. Kaikessa. Kahdessa kaupungissa. 

29. lokakuuta 2013

Hämeenlinnan jälkeen

Minun piti mennä ensi kuun alussa Hämeenlinnaan konferenssiin. Se peruuntui.

Istuin tänään Q-teatterissa ystäväni ja hänen puolisonsa kanssa katsomassa Juha Itkosen Hämeenlinna-näytelmää. Esitys sai tunteiden kirjon esiin. Stereotypiat pikkukaupunkiympäristössä toimivat. Kaupunkikritiikkiä niin Helsinkiä kuin Hämeenlinnaa kohtaa satoi ihmiskohtaloiden käsittelyssä.

Mielenkiintoista oli seurata näytelmään rakennettuja kaupungin määrittelyjä. Kuinka Helsinki rakentui pitkän linjan pääkaupunkilaiselle toimittajalle tietyistä rajatuista kortteleista ja kantakaupungin osista. Tai kuinka Tikkurila oli Helsinkiä, kun katsoi maailmaa pikkukaupungista tunnin matkan päästä. Itkosen kaupungin määrittäminen oli hyvin perinteisellä linjalla. Tietynlaiset ihmiset asuvat tietynlaisella alueella ja he elävät tietyllä tavalla. Pikkukaupungit ovat kuolevia, jos ei muusta syystä niin siellä asuvien ihmisten takia.

Korviini jäi soimaan ajatus siitä, ettei tilaa koeta, koska sitä eläessä ei enää huomioida sitä. Ei kuulla sen ääniä, nähdä mitä se on. Sen läpi vain kuljetaan suorittaen ne asiat mitä varten tila on. Kokeminen muuttuu suorittamiseksi kun tiloista tulee toistuvia elettyjä tiloja?

Kuinka montaa suomalaista kaupunkia näytelmä olisikaan voinut kuvata, jos otsikkoon olisi vain vaihdettu jonkun toisen kaupungin nimi? Kuinka paljon meillä onkaan kuolevia kaupunkeja, joissa ihmiset elävät muuta kuin haluamaansa elämää?

- - - -

Pienessä teatterisalissa istuessa tuli mieleen alkuperäisen teatteriseuralaisteni kanssa istutut kymmenet näytökset vuosien takaa. Ja Neiti K:n tänä iltana lausuma muisto kulttuurin vaikutuksesta sieluun sopi niiden muistojen kanssa kuin nakutettu yhteen. Koska se oli se vuosi, kun elämä pikkukaupungissa oli pelkkää kulttuuria ja kartanoelämää.

27. lokakuuta 2013

Usvaisia päiviä

Viimeisen viikon aikana olen kävellyt useaan kertaa usvassa. Onko joka syksy ollut tällaisia päiviä? Niin, ettei ole nähnyt kuin muutamia kymmeniä metrejä eteensä. Maailma on jotenkin kauniin harmaa nyt. Peltojen viimeinen vihreys kirkastuu aamun kosteudessa. Talojen kesällä maalatut siniset, keltaiset, oranssit seinät eivät hyppää silmille vaan tuovat mieleen postikortit. Saavat miettimään kotimaahan jäämistä matkustamisen sijaan.

Vielä hetken aikaa taivaan peittää harmauden rintama. Vielä joinakin aamuina suuri kaupunki ympärilläni pienentyy toriksi ja sitä reunustavaksi korkeiksi taloiksi. Niinä päivinä kuulen kaukaisuuden äänet, joiden merkitystä en voi täysin ymmärtää.

Jossain tuolla on kaupunkia.

21. lokakuuta 2013

Kliseinen syksypäivitys

En millään haluaisi, mutta kai se on pikkuisen pakko. En haluaisi blogata syksyn tulosta, kauniista keltaisista ja punaisista lehdistä, ensilumesta tai muustakaan. Tein sen jo viime vuonna...

Päässä on lyönyt tyhjää viime viikkoina sen suhteen mistä haluaisin kirjoittaa. Pohdin jopa eilen sitä, että olenko mukamas nähnyt nyt kaupunkia ihan tarpeeksi, etten enää saa itsestäni irti mitään. Tämä olisi tietenkin voinut olla se gradun pohdintapäivitys, jossa vihdoin avaisin mitä kansien väliin lopulta kesän aikana sain, mutta en vielä halua sitä vyyhtiä purkaa. Ja olen myös pohtinut kuuluisiko se toisen blogini puolelle.

Eli ollaan taas sitten syksyssä. Tällä kertaa näillä tunnelmilla.






Kannoin minä vaahteranlehtiä maljakkoon kotiin, mutta ne jäivät kuvaamatta.

Ja koska kaupunkiin kuuluu hyvä ruoka. Sunnuntai-illallisena oli karitsanpotkaa, jotka paistamisen jälkeen hautuivat padassa melkein neljä tuntia. Punajuuret, porkkanat, sipulit ja perunat porisivat padassa murean lihan kanssa.



Vähän sellainen boooooooring-olo. Ensi sýksynä paremmin.

2. lokakuuta 2013

Julkisten tilojen naistenhuoneet

Kirjoitin jo kesällä aivan ihastuttavasta naistenhuoneesta. Tänä syksynä olen löytänyt kaksi hauskaa yksityiskohtaa kahdesta eri ravintolasta.


Erään helsinkiläisen ravintolan vessassa selkään tuijottaan viiksiniekka.
Kauaa ei uskalla tilassa olla.

Vaasassa sai ihailla vanhoja postikortteja naistenhuoneessa.
En kurkistanut toiselle puolelle, kuka kortit oli lähettänyt. Ehkä seuraavalla kerralla. 

Yksityiskohtia. Mietittyjä sellaisia. Viiksiniekka löytyy eräästä meksiloisesta pikaruokapaikasta. Oli hienoa nähdä kuinka paikan idea ja henki oli huomioitu kokonaisuudessa. Postikortit taas ovat 1800-luvulla rakennetusta kivitalossa. Ne sopivat yhteen sekä talon hengen että ravintolan italialaisen ruokalistan kanssa.


Il Banco oli täynnä yksityiskohtia. Lasiovet olivat omaa luokkaansa. 

- - - - -

Ravintolalöydöt:
Il Banco
Cholo

29. syyskuuta 2013

Laatikoita ja hyvästejä

Kuuntelen Vuokko Hovatan uutta levyä. Juon vihreää teetä. Katselen huoneeseen kertyneitä muuttolaatikoita. Alan olla jo hyvä tässä. Elämäni pakkaamisessa ruskeisiin laatikoihin.


Tässä on vasta pieni nurkka koko laatikkovuoresta.

Kun asiat ovat muuttuakseen, kaikki tapahtuu nopeasti. Olen jälleen tässä kuussa matkustanut. Nähnyt Oulua, Vaasaa ja monet metsät ja järvet junan ikkunasta. Samalla olen jättänyt hyvästejä asunnolleni. Oikeastaan olen jättänyt hyvästejä tälle kaupunginosalle. Kulkenut lehtisateessa, kiertänyt katselemassa niitä paikkoja, joihin en kesällä ennättänyt ja kurkistellut pihoille ja tuoksutellut syksyistä metsää.

Näin syyssunnuntain kävelyretkellä nuorallakävelijät. 

Onneksi mukanani muuttaa paljon enemmän kuin mitä näkyy päälle päin. Muutto tuo asioita lähemmäksi ja  hauskoja uusia asioita mukanaan. Sunnuntaipäivälliset. Uudet kävelyretket. Teekupilliset olohuoneessa. Eikä vielä voi tietää mitä kaikkea muuta. Hyvä niin. Elämässä tarvitaan nopeita muutoksia ja yllätyksiä. Tai ainakin minun elämässäni.

Saint Pauliani on kukkinut jo viisi kuukautta putkeen.
Toivottavasti se viihtyy myös uudessa kodissaan. 


2. syyskuuta 2013

Lukemattomia katuja

Kesän kirjapinoni on hitaasti vähentynyt. Niistä kolme kirjaa ovat erityisesti koskettaneet.

Osamu Tezukan Swallowing the Earth -manga on aikansa tuote, mutta samalla niin tätä päivää. Teosta lukiessa huomasin kuinka heikko oma tietämykseni on Japanin yhteiskunnallisesta kehityksestä 1950-1970-luvuilla. Mielenkiintoisen kirjasta tekee sen alkuperäinen ilmestyminen luku kerrallaan. Tarina tuntuu välillä katoavan, mutta kuitenkin se etenee ja lopulta kaikki kuroutuu umpeen. Tezukan maailma ei ole vain kaupunkeja, mutta ne ovat keskeinen kulissi tapahtumille. Kaupunkien eri osien erilaisuus tuli hyvin yksinkertaisilla valinnoilla esiin kuvista. Rakennusten muodolla, kunnolla ja korkeudella luotiin lukijalle mielikuvaa henkilöistä. Samalla ne kuitenkin paljastavat paljon siitä millaisia kaupunginosia tuohon aikaan oli Japanissa. Piirrostustyyli oli hyvin aikansa tuotetta. Pidin kuitenkin sen rosoisuudesta.

Luin kesällä myös irlantilaisen kirjailijan teoksen Poika raidallisessa pyjamassa. En sano juonesta mitään, koska se paljastaisi kirjasta liikaa. Kirja herätti paljon pohdintaa juuri siitä kuinka eri ikäiset ihmiset näkevät asiat kuinka he niitä sanoittavat tai kuvaavat. Yhdeksän vuotias Bruno kuvaa Berliiniä hyvin eläväisesti, mutta oman katseensa ja tunteiden tasolta. Toisen maailmansodanaikainen kaupunki on kuin nykykaupungista, jossa yritetään uudelleen luoda yhteisöllisyyttä ja saada elämää kaduille.

Kolmantena kirjana on Ian McEwanin Makeannälkä, joka on tänä vuonna käännetty. Sen lukeminen oli gradun jälkeen hauskaa. 1970-luvun Lontoo on täynnä edellisten vuosikymmenten kaupunkilaisten viittauksia, muistoja, kadunkulmia... Se oli kuin jatkumo maailmalle, kaupungille, jonka sisällä olen ollut muutaman vuoden ihmisten muistojen kautta. Ajan kuvauksen lisäksi teoksessa onnistuneesti lukija saatetaan naisvakoojien maailmaan. (Juonipaljatus seuraavaksi.) Vielä viime hetkillä kaikki kääntyy ylösalaisin ja herättää kysymyksen siitä, mitä oikeastaan 1970-luvulla tapahtui.

Kliseisesti sanottuna kirja on matka, mutta sillä matkalla kokija näkee niitä asioita, joissa hän elää. Minä näin kaupungit ja niiden kokijat. Ne menneet kaupungit, jotka jäivät taustaksi, tarinan todistajiksi. Ne kadut, jotka olivat jo muualta tutut, mutta samalla kuitenkin ihan uudet.



25. elokuuta 2013

Käsinkosketeltavaa heräämistä


Olimme päättäneet ystäväni kanssa jo alkuviikosta, että menemmän Helsingissä katsomassa Kustaa Saksin näyttelyn. Minua kiinnosti nähdä kuinka lähes 200 vuotta vanhalla kudontatekniikalla tehdään tänä päivänä seinävaatteita. Enkä myös ollut aiemmin käynyt Korjaamolla, joten näyttelyn kautta tulisi nähtyä myös tämä Taka-Töölön taidetila.  


Piilossa näkyvillä (2013) oli yksi näyttelyn kiehtovimmista teoksista.


Teoksiin sai koskea, mikä on kokemuksesta kiinnostuneelle iso asia. Katsomalla ensin kauempaa ja sitten tuntemalla sormenpäissä ja kämmenellä kudotut pinnat sai hyvin moniulotteisen käsityksen siitä minkä edessä juuri nyt on. 


Jacquard-tekniikalla tehdyissä kudonnaisissa oli ihmeellisiä yksityiskohtia. Katiskassa (2013) -kudonnaisen yksityiskohta näytti hapon syövyttämältä ja tuntui pehmeän ja röpelöisen kohtaamiselta. 

Katiskassa (2013) näytti ensin uivan koi-kaloja, mutta olisikohan ne kuitenkin saaneet muotonsa hauelta.... Näyttelyn nimi oli Hypnopompic, joka näyttelytekstin mukaan viittaa heräämisen aistiharhaan. 

Kuu, planeetta vai jotain aivan muuta?


Löysin ihanan sinisen ja sen karheuden. 



Kurkistin yhden taakse. Sinne piiloutuvaa taideteosta ei voi nähdä ja se on suuri harmi. Vielä on siis näyttelyiden kehittämisessä mahdollisuuksia.  


Kuinkahan monta lankaa oli yhdessä kudonnaisessa?  


Vaikka näyttely ei koostunut kuin kahdeksasta Jacquard-kudonnaisesta, se oli seisahdutttava. Kun rauhassa katseli, koski ja antoi teosten hiljaa paljastaa tarinoitaan tuli lähes unenomainen levollinen olo. 

Mietin tätä kirjoittaessa mikä olisi oikea termi näkemilleni töille. Teosten esittelyissä käytettiin termiä Jacquard-kudonnainen valmistukseen käytetyn kutomakoneen mukaan. Mieleeni tuli näyttelyssä keskiaikaiset seinävaatteet ja mummolani seinällä ollut ryijy. Voisiko kaikkia termejä käyttää?

- - - - - - -

Kustaa Saksin haastattelu Helsingin Sanomissa.
Korjaamon näyttelyt ovat muutes ilmaisia. Kustaa Saksin näyttely on auki 15.9. asti.


16. elokuuta 2013

Kämmentä suurempi

Kun olin lapsi, mittasin asioita kädelläni. Mitä siihen mahtui, mistä se mahtui, kuinka pieni se oli verrattuna äidin käteen...

Kauan sitten Dublinin eläintarhassa.


Aina ajoittain teen edelleen samaa. Mittaan asioita kädelläni tai ajattelen asioita suhteessa kämmeneni kokoon. Meillä on omat mittarimme, ehkä oma kämmen on niistä helpoin.


Ystäväni vei minut Kuusiluodolla ja lumouduin valtavista käävistä, joita löysimme.
Ne olivat suuremmat kuin molemmat kämmeneni. Hetkeksi oli pakko pysähtyä ja vain katsoa niitä.


4. elokuuta 2013

Keinussa

Kirjoitin keväällä äänimaisemista. Näin kesän lopulla omaan äänimaailmaan ja erityisesti lukuhetkiin on kuulunut keinun nari. Nitinä ja natina. Se ei häiritse lukemista vaan tuo siihen rytmin. Talvella sitä tulee kaipaamaan.


24. heinäkuuta 2013

Löytöjen Mikkelin seutu

Lähes tarkalleen vuosi sitten olin Kangasniemellä ja Mäntyharjulla. Olihan sitä pakko mennä tänä kesänä uudestaan. Tässä on vaara perinteen muodostumisesta. Kaikki on tietenkin kiinni ihanista ystävistäni, joista ensimmäinen näyttelee toista kesää kesäteatterissa ja toinen on Mäntyharjulla museolla töissä. Ihmiset sanelevat matkustamistani, eivät paikat. Vai....


Tämän sillan alta on uitettu puita vielä reilut 50 vuotta sitten. Jos kameraa olisi kääntänyt 180° olisi kuva tullut otettua Uittomuseosta. 

Mäntyharjulta löytyy Ruotsi-Suomen ja Venäjän raja 1700-luvulta.
Tässä yksi rajamerkkinä toimineista pylväistä. 

Mäntyharjun kesään kuuluvat ristikot, kuten ne kuuluivat yhteiseen kesään Miehikkälässäkin.

Aprikoosipiirakkaa ja ihana cappuccino Otavasta löytyneestä kahvilasta.

Minä kahvilan portailla. Tuolla lasiverannalla istuttiin aamukahvilla. 

Kenkäverossa minut lumosi puutarha ja erityisesti kesäkurpitsat.
Haaveilin jo hetken omasta puutarhasta. 

Minä tunnen tämän kukan nimellä Kierto.
Mikäköhän on tämän kadun varsiltakin löytyvän kukan oikea nimi?

Ystäväni sanoi tämän olevan hankala kukka hävittää, mutta on se kaunis.
Kuka sitä nyt haluaisi hävittää?



Tertin Kartanon pitopöytä oli loistava.
Harvoin Turussakaan on syönyt näin viimeisteltyjä ruokia. 

Jälkkäriksi oli aivan ihanaa Kukkaissokerikakkua, hyytelöityjä marjoja ja Väinönputkikermaa.
Näitä kun saisi koko kesän. 

Pitsiverhojen taakse jäi ystävältäni lahjaksi saama laukku piiloon.
Ihan kuin sen paikka olisi ollut tuossa. 


---

Missä tulikaan oltua:
InStile Mannila
Kenkävero
Tertin Kartano

21. heinäkuuta 2013

Kentän reunalta

Minä olen kasvanut kentän reunalla. En jalkapallokentän tai kiekkokaukalon (,jota ei varmaan kukaan muu kutsuisi kentäksi kuin minä). Minulle se on aina sama asia kuin lentäminen ja lentokenttä. Suuret lentokentät ovat olleet minulle vieraampia, mutta pieniä (varsinkin vanhoja armeijan kenttiä) olen useamman tästä maailmasta nähnyt.

Kentällä oloon kuuluu pieniä yksityiskohtia. Sellaisia, jotka ovat ihon alla. Ne eivät lähde pois, vaikka kulkisin kaupungissa monta vuotta näkemättä yhtään discusta tai hallin varjoa. 


Laskeutuminen ilman vesien laskua.


Siivet maassa lentojen jälkeen. 



Hieman erilaiset hallinovet.




Ja sitten ovat ne oudot löydöt metsän keskeltä... 

Tämän oven takaa löytyy jotain ihan muuta. Oven löytämisessäkin voi mennä hetki, jos ei tiedä missä se on sijainnut jo lähes pari vuosikymmentä.