26. helmikuuta 2014

Juosten en olisi perillä, haaveillen...ehkä.

Luin Murakamin kirjan juoksemisesta. Ja näin sen Havaijin, joka jäi tasaisten askelten alle. Haaveita paikoista syntyy sattumalta, hetkistä, toistoilla, kasvamalla... Jokainen haave omalla tavallaan.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Haavekaupungeista. Vieläkään en ole varannut lippuja. Haavekaupunkien määrä on kuitenkin kasvanut. Ne ovat tulleet kirjojen sivuilta, lyrikoista, kuvista, maininnoista. Nyt niitä on useampi elämän varrelle. Jokaisessa kaupungissa on jotain houkuttelevaa, jotain historian muovaamaa tätä päivää, jonka haluaa nähdä, elää. Haaveista käsinkosketeltavaksi.

Omasta kotikaupungista voi tulla haavekaupunki. Kun vain avaa silmänsä ja alkaa katsoa ympärille. Siitä voi löytää monta sellaista paikkaa, hetkeä ja katua, jotka muuttavat haaveilijaa. Lähellekin voi haaveilla. Niitäkin haaveita on tullut jo useampi. Sellaisia haaveita, jotka ehkä juostenkin toteutuvat.

Murakamin juoksemisesta vielä. Siinä on haave ja samalla tehty työ. Hänen päämäärätietoinen eteneminen juoksun ja kirjoittamisen parissa on ihailtavaa. Toisaalta kaikki ei mene tasaisesti. Vaihtelua, epätasaisuutta, yritystä, kompastuksia... Jos uskaltaisi juosta, saavuttaisiko haavekaupungit nopeammin?


- - - - - -

Mihin nyt haaveilen? 
Painamaan pään tyynyyn,
näkemään unia maailman ääristä
ja jostain aivan läheltä. Sellaisesta hetkestä,
jossa käden alka karhea seinä muistuttaa menneestä ja tulevasta
jalkojen alla tuhansien kävelemät kadut, nurmikko, pelto...
Katseessa kadonnutta ja pysyvää, korvissa kakofoniaa ja 
yhteisiä sanoja. 
Ei vain määränpäitä vaan pakopaikkoja, välietappeja, 
matkareitteje, kohtaamispaikkoja. 
Mihin nyt haaveilisikaan, kuin hetkiin kaiken rajalla. 

23. helmikuuta 2014

Lapsuuden kaupungin muutoksia ja pysyvyyttä

Olin perjantaina lomapäivällä Porvoossa. Harvemmin käyn lapsuuden kaupungissa vierailulla, jolla ennättäisi käydä muuallakin kuin sukuloimassa. Iltapäivälle minulla ei ollut muuta ohjelmaa kuin kaksi: käydä syömässä jossain uudessa ravintolassa ja yhdessä museossa.

Ravintolaksi valitsin kehuja saaneen Sinnen. Yksin ravintolassa käymisessä on etunsa. Voi rauhassa katsella ympärille, lukea kirjaa, valokuvata... eli häiritä muita vieraita poikkeavalla käytöksellä. Paikkana Sinne on ihastuttava. Suurista ikkunoista näkee 2000-luvulla rakennetun asuinalueen, kirkon katon, jokirannan laivat ja kivitalot. Sisällä on avaruutta ja selkeyttä sekä samanaikaisesti jotain mennyttä koivuhalkoina pöydillä. Ruokalista oli houkutteleva, lopulta valitsin menu Borgån.

Leivän syöjän paratiisi.
Varsinkin kuminanäkkäri oli ihanaa. 

Alkuruoka oli kevyt, raikas... Makunystyröitä hellivä. 

Pääruokana kuhaa. Juuri oikein paistettuna. Nam.
Annoksessa oli myös kiinalaista minimaa-artisokkaa.
 Oikein mukava löytö. Mistäköhän sitä voisi ostaa?

Kolme pientä suklaakakkupalaa.
Kaunis, makoisa annos ja sopivan kokoinen aterian päätös. 

Museokohteeksi valikoitui Runebergien koti. Olin käynyt siellä varmaan viimeeksi yli viisi vuotta sitten. Kotimuseoiden hienoutta on se, etteivät ne muutu. Tai no peikonlehti oli mielestäni taas kasvanut. Harmi, ettei museossa voi ottaa kuvia. Paljon pieniä yksityiskohtia olisi linssin alle mielellään ottanut. 

Runebergien talon seinässä oleva kyltti on vaihdettu.
Nykyinen on mielestäni oikea valinta. 

Kävelysiltaa pitkin pääsee kaupungin uudelle puistolle. Olen kerran aiemmin kävellyt siellä kesällä.
Talvellakin se on karun kaunis. Keskellä puistoa on vuoden 1809-muistomerkki.
Yksityiskohtia toisensa perään. A niin kuin Aleksanteri?
Iltapäivän päätteeksi äidin kanssa Cafe Cabriolessa teellä ja kahvilla.
 Ihanat kupit ja makeat herkut. Aina varma valinta Porvoossa.


Lapsuuden kaupunkiin jäi vielä monta kohdetta, joissa en ole moneen vuoteen käynyt. Ensi kerralla ehkä Holmin taloon.


- - - -
Missä kävin:



8. helmikuuta 2014

Kuvien kertomaa (rakkautta ja) kaupunkia

Vierailin tänään ystävieni kanssa Kaapelitehtaalla Valokuvataiteenmuseossa. Itseäni kiinnosti alunperin enemmän Tuija Lindströmin näyttely, mutta lopulta Dorothée Smithin teoksista Septiéme Promenade oli se, joka tempaisi mukaansa. Ehkä yhdistelmä Kafkaa ja liikkuvaa lumista maisemaa vain säväyttävät enemmän kuin lihansyöjäkasvit.

Smithin lyhytelokuva vangitsi. Kertojan viittaukset Kafkan Kirjeitä Milenalle -teokseen synnyttivät omia muistoja ja ajatuksia siitä, miten oikeastaan olemme paljon jättänyt sanomatta, kirjoittamatta, lähettämättä, jakamatta. Jakaneet vain aaveille, eikä todellisille ihmisille. Kuitenkin nykypäivänä levittelemme itsestämme ehkä enemmän kuin tajuammekaan. Missä menee todellisen asian raja?

Suosittelen molempia näyttelyitä. Lindströmin teoksista Helsingin kulttuuripääkaupunki-hakemusta varten tehty esite, kertoi hyvin paljon siitä kuinka siloteltua ja väritettyä kuvaa päättäjät haluavat antaa kaupungeista. Todellisuus, omassa karuudessaan, ei riitä.

- - - - -

Missä kävin: Suomen valokuvataiteen museo

Kaitsoimme tänään myös elokuvan Billion Dollar Brain. Sain sen joululahjaksi. Sitä katsoessa saa monet hyvät naurut. Kuinka monta suomalaista kaupunkia tunnistat jo trailerista?