4. syyskuuta 2016

Kun omena putosi päähän

Myönnän. Olin tänään ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen poimimassa omenia. Oli hauska kiivetä tikkaille noukkimaan hedelmiä mahdollisimman korkealta. Olisin halunnut kiivetä puuhun, mutta Sakari kielsi. Oli kuulemma liian vanha puu, oksat olisivat voineet katketa.

Saimme kerättyä seitsemän paperikassillista omenia kahdesta puusta. Aivan mieletön määrä jäi vielä jäljelle puihin ja maastakin löytyi jo kymmeniä hedelmiä. Äsken saimme ensimmäisestä pussillisesta tehtyä hilloksi. 10 litrasta omenalohkoja tuli noin 5,5 litraa hilloa. Olimme laiskoja emmekä kuorineet omenia. Saadaan vielä muutama ilta urakoida omenakassien kanssa, ennen kuin kaikki on säilötty. 

Välillä oli tikkailla kurottauduttava aika korkealla saadakseen kypsiä omenia. 

Poiminnan jälkeen Sakari sahasi polttopuita. (Yritti se saada miutkin moottorisalla huristelemaan, mutta en kokenut sitä ollenkaan omaksi jutukseni.) Minä kuljeskelin pihalla ja yllättäin muistin erään keskustelun lähes kuuden vuoden takaa. Olin työnohjauksessa silloin esimiesasemani takia. Jostain kumman syystä sillä kertaa työnohjauksessa hyvin painokkaasti sanoin siitä, ettei minusta koskaan tule ihmistä, jolla on omakotitalo. Työnohjaajaani nauratti. Se hetki kaivautui jostain mielensyövereistä esiin nyt, kun anoppilan pihalla kuljin syysauringon valossa ja nautin tehdystä työstä.

En ole muuttamassa omakotitaloon. Ainakaan vielä. Mutta ne kerrostalotytön ajatukset, jotka silloin minulla olivat, alkavat vähitellen väistyä. Ehkä taustalla on Sakarin puhe omakotitalosta tai sitten minun oma haluni saada lisää tilaa ympärilleni. Ihan kuin nykyinen neliömäärä ei riittäisi. Tai sitten kyse oli vain täydellisestä rentoutumisen hetkestä ja onnesta, jossa aivan kaikki tuntuu mahdolliselta. Jopa oma kasvu joksikin muuksi, kuin mitä on aiemmin kuvitellut. Tänään oli aika täydellinen syyspäivä. Kirpeän lämmin ilma, omenoiden tuoksu ja leppoisa tuulenvire. 

Palaten vielä tämän blogipostauksen nimeen.... Minulla putosi useampikin omena päähän, kun ravistelimme omenia oksista. Se ei ollut ollenkaan kiva tunne. 


4 kommenttia:

  1. Ihanaa valmistaa soseita! Kuorimattomista tulee kauniimpi väri. Soseiden syöminen - siinä urakka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi meitä on kaksi tekemässä, menee hieman nopeammin. Meillä syödään marjoja ja soseita pakkasesta joka päivä. Saattaa olla, että jouluun mennessä kaikki on jo loppu. :(

      Poista
  2. Hehee! Mä inhosin lapsena omakotitalon pihahommia. Vannon etten koskaa ikinä...Nyt jo käynyt läpi kaksi rivaripihaa eikä se millään riitä. Tonttihakemus jätetty kaupungille (tietty alueen suurimmista) tänään taas kävelty anopin puutarhassa ja mietityy et tuommosta jos edes vähän saisin omaan pihaan ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on outo suhde pihaan, johtuen kai siitä, että olen kerrostalolapsi. Pidän siitä, että on oma piha, mutta myös siitä, että joku muu käy sen hoitamassa. Meillähän siis käy ruohonleikkaaja 2mX3m ruohopläntillä. :D

      Toivottavasti saatte tontin ja siihen mieleisenne talon! Voidaan tuoda sitten joku tosi outo pihakasvi teille tuparilahjaksi.

      Poista