15. marraskuuta 2018

Aamiaispöydässä pohdintoja uudesta arjesta

Istun pitkästä aikaa yksin aamiaispöydässä. Takassa rätisee tuli ja lämpömittariin vaihtui juuri lukemaksi 19 celsiusta. Pohdin laittaisinko vielä toisen pesällisen puita takkaan vai sulkisinko pellit ja antaisin takan luovuttaa lämpöään.



Muutto vaikutti monelta tavalla omaan arkeen. En kerrostalossa asuessa tainnut katsoa patterien termostaatteja kuin sinä aamuna syksyllä, kun ensimmäistä kertaa asunto tuntui viileältä kesän aurinkoisten päivien jälkeen. Nyt aloitan aamun laittamalla tulen takkaan ja joinakin aamuina myös leivinuuniin. Sisälämpömittariin ei tarvitse vilkaista, koska lämpötilan on oppinut jo arvioimaan unesta lämpimälle iholle tulevasta viileydestä, kun astuu makuuhuoneesta käytävään.

On meillä patterit, mutta vain makkarin patteri on yöllä päällä ja työhuoneen patterin laitan päälle, kun menen sinne töihin. Eilen työhuoneeni lämpötila oli 17,5 celsiusta aloittaessani töitä ja patteri nosti alta tunnissa lämpötilan yhdeksääntoista. Tavakseni on tullut napsauttaa patteri pois päältä, kun lopetan työnteon. Kukat pärjäävät viileämmässäkin huoneessa yksinään. Ainakin joulukaktus pukkaa jo nuppuja.
Peikonlehti tekee koko ajan suurempia
lehtiä, vaikka työhuoneessa ei ole tasaista lämpöä.

Lämmittämisen opettelu on tullut osaksi arkea. Kun pari kertaa on herännyt kuusitoista asteisessa talossa ja ulkona on lämpötila lähempänä nollaa, pohtii miksi ei voisi pitää pattereita koko ajan päällä. Voisihan niitä pitää, mutta samalla ei opi tuntemaan oman talon käyttäytymistä. Paljon enemmän on oppinut sillä, että lämmittää takassa aamulla pesän tai kaksi ja illalla toisen samanlaisen. Ja villasukkia on mukava neuloa lisää.

Talon lämmön pitäminen siinä yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen hujakoilla ei ole tekemisissä ilmastonmuutoksen tai lämmityskustannusten kanssa. Se on sidoksissa omaan oloon. Noilla asteilla meillä pärjää hyvin. Saa jättää villasukat pois, jos haluaa tai pitää ne jalassa, eikä tule hiki. Hankalampaa on yrittää saada lämpö pysymään tuossa välissä useamman päivää putkeen ilman pattereita. Vielä on oppimista.
Uuden villasukat ovat puikoilla tulossa.

Jossain talon lämmittämisen välissä tajusin myös miksi monissa ulkomaisissa tv-sarjoissa ihmiset käyttävät kauniita villapaitoja ja toisinaan myös kynsikkäitä kotonaan. Talot, joissa he asuvat ovat yhtä herkkiä lämmitykselle kuin meidän. Villapaita ei ole päällä sen takia, että siinä näyttäisi hyvältä vaan sen takia, että se oikeasti lämmittää, kun sisällä on kuusitoista tai jopa neljätoista astetta. Olin sivuttanut asian tyysti. Tajusin sen vasta, kun omien villapaitojen käyttö sisällä alkoi lisääntyä.
En ole vielä alkanut neuloa meille kynsikkäitä kotona käytettäväksi. Enkä toivottavasti siihen pisteeseen edes päädy. :D

Rakastan, lämmitysarjesta huolimatta, tätä ihmettelyä ja kotia. Ja laitan jouluvieraille tarvittaessa patterit päälle.

Ehkä käyn hakemassa nyt lisää puita iltaa varten. Siitäkin on tullut yksi uusi arjen asioista.

9. syyskuuta 2018

Kun ihminen muuttuu ja muuttaa

Muistan sen iltapäivän hetken työnohjauksessa keväällä 2011, kun sanoin, ettei minulla tule ikinä olemaan omakotitaloa eikä puutarhaa hoidettavana. Muistan työnohjaajani rauhallisen katseen ja oman vakuutteluni siitä kuinka tunnen itseni ja kuinka kaupunkilainen kerrostaloasukas olen. 

Nyt ollaan siinä pisteessä, että olemme omistaneet lähes kuukaudan omakotitalon "maalla". Muuttoauto toi viikko sitten huonekalut, torstaina kävimme tekemässä loppusiivouksen vanhassa kodissamme ja huomenna taas saan herätä hirsiunelmassamme luonnon keskellä. Kohta saan sytyttää leivinuunin ja leipoa tuoreet riisipiirakat ja hauduttaa karjalanpaistin. Voin istuttaa pihalle omenapuun ja kirsikkapuun. Aloittaa työpäivän tornihuoneestani ja päättää sen illallisella terassille katsellen tähtiä.

Ulko-oven avaaminen ensimmäisen kerran.
Kaupunki on tila, jossa olen asunut suurimman osan elämästäni, tutkinut niitä ja ihmetellyt niiden kehitystä. Olen vaeltanut katuja, kujia, puistoja ja rantabulevardeja. Nyt se kaikki muuttuu turistiseksi elämäksi arjen sijasta. Muuttuuko katseeni? Muuttuuko tapani liikkua, kohdata ne entiset arkeni tilat? 

On ollut hauska huomata millainen muutos omasta ehdottomuudesta pois kasvaminen on ollut. Osa vaikutuksensa on ollut tietenkin puolisolla ja yhteisellä näyllä tulevaisuudestamme, mutta vielä suurempi merkitys on ollut sillä, että olen sallinnut itselleni elää minua todeksi, muiden, saatikka sitten yhteiskunnan, odotuksista huolimatta. Tunnistan nimittäin siinä kevään 2011 puheessa minun puhuvan muiden minuun laittamien kuvitelmien ja ajattelumallien pohjalta. Kyllä, olen kaupunkilainen, mutta se on vain pieni osa minua. Suurempi osa on se, joka nauttii ja voi hyvin omassa elämässään. Siihenkin elämään mahtuu ripaus kaupunkia, vaikka sitä rakkauden kohdetta eli Turkua. 

Työhuoneen ikkuna


On jotenkin helpottavaa, että omasta ehdottomuudesta on päässyt. On helpompi sallia itselle asioita ja tehdä rohkeammin uusia asioita. Oli se sitten vaikka katolle kiipeäminen, vaikka korkeanpaikankammoinen olenkin. Uusia tiloja, uusia näkymiä, yhteinen piha ja yhteinen arki. Näin on hyvä, maalaisserkkuina. 💕


Tornin huipulla. Tiukkaa teki, mutta kunnon valjailla, köysillä ja
puolison tiukalla otteella uskalsi ihan korkeimmalle kohdalle



Kuvat: Ida-Maria ja Sakari

11. elokuuta 2018

Mistä tietää...

että on aika palata balettitunneille?

Siitä, kun tanssii bussiasemalla kesäyönä. Niin kevyesti jalka nousee ensimmäisen asennon kautta arabeskiin ja piruetti laskeutuu neljänteen asentoon välittämättä siitä mitä muut odottajat ympärillä tekevät.

Toisaalta Turkuun on aina elämässäni kuulunut kesäyönä kadulla tanssiminen.


Huomasin jälleen olevani sama ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten. Samaa naurua, kevyitä askelia ja unelmia. Uusia unelmia kuitenkin. Yhteisiä, toteutuvia ja kasvavia. Vain vähän vanhempi ja rauhallisempi. Hypyissäkin on enemmän keveyttä kuin ennen.

Ehkä tämän kotimatkan jälkeen täytyy tehdä bliésarja ja piruetit ennen nukkumaan menoa. Onneksi kotona annetaan niille tilaa. Ja kohta vielä enemmän. Ehkä minäkin muistan kuunnella sitä sisäistä tanssijaa enemmän tänä syksynä.







24. kesäkuuta 2018

Neulomisen kaipaus vastaan tilallinen käyttäytymiskoodisto

Vuosi sitten kesällä sain syntymäpäivälahjaksi langat villapaitaan. Valitsin mallin itse, mutta juuri sen mallin lankoja en saanut. Joten piti soveltaa puikkojen, silmukoiden ja kerrosten kanssa. Viime kesänä puikoilla oli kuitenkin muuta; ensin vaalea Haruni-huivi ja sitten vielä toinen vaaleanpunaisena sekä parit lahjaneulomukset.

Tein joululahjaksi villahousut suvun pienimmälle.
Näitä tein esimerkiksi äitini luona, työmatkoilla ja yhdessä kokouksessakin. 
 Lopulta aloitin villapaidan vasta tänä keväänä.  En ole koskaan aiemmin neulonut villapaitaa; saatikka sitten raglan-hihalla. Purkuhommiksihan ensimmäinen yritys meni. Onneksi tein itselleni, niin pystyin sovittamaan usein. Paitaa tehdessä huomasin kuinka paljon yksinkertaisista malleista ja "kevyistä" töistä. Kun paita alkoi edetä, en jaksanut enää kantaa sitä mukana matkoilla ja se jäi kotiin odottamaan. Yleensä minulla on aina jokin keskeneräinen neulomus mukana, joten käsilaukussa kulkikin sitten pari kuukautta virkkaus, josta tuli Rocketille uusi tiskirätti.

Keskeneräinen raglan-hihallinen villapaita kulki työmatkoilla mukana, kunnes se alkoi painaa liikaan.
Pitkillä junamatkoilla ehti hyvin katsoa Areenasta poliisisarjoja ja neuloa uusia kerroksia.

Neulominen sisältää tilallisen kokemuksen. Kaikki paikat eivät ole mukavia neulomiselle. Kotonamme on selkeästi muutama tietty paikka, joissa neulon. Liikennevälineet ovat myös helppoja tiloja neulomiselle. Elokuvateatterin aula tuntui vieraalta samoin kuin kirjasto, kun olin yksin liikenteessä. Kahviloissa neulon yleensä seurassa. Jos olen yksin, kahvin kanssa valitsen mieluummin kirjan. Neulominen sulkee ihmisen samalla tavalla omaan hiljaiseen rauhallisuuden kuplaan kuin kirja. Saat ehkä katseita osaksesi, mutta harvoin ihmiset tulevat kysymään mitä neulon. Poikkeuksena tilanteet, joissa lanka on katsojan silmään mieleinen tai malli on erikoisempi. Kevättalvella tekemäni kettusukat saivat esimerkiksi huomiota junassa. Olen neulonut myös kokouksissa, illanistujaisissa, odottaessani hammaslääkärille pääsyä ja anopin luona. Toisinaan tila on rajoittanut neulomista, mutta yleensä halu edetä on vahvempi kuin paikkaan tai hetkeen liittyvä käyttäytymiskoodisto.

Mallilla on merkitystä miten ihmiset suhtautuvat neulomiseen julkisessa tilassa. 

Villapaidat kuuluvat talveen. Tai sitten näin Suomen kylmään juhannukseen. Tätä paitaa on tehty kotisohvalla, vuoteessa, äidin sohvalla, junassa, kahvilassa ja pelkääjänpaikalla. Seuraavaa neulomus vie toivottavasti uusiin tiloihin ja ehkä taas rikkomaan käyttäytymiskoodistoa.

Villapaidan alkuperäinen malli on River, mutta
sovelsin siihen pitkät hihat. 

Neuleiden ohjeet: 
Haruni-huivi on hauska, mutta vaatii ohjeen seuraamista. Ohje on ilmainen.
Kettu-sukista ensimmäisen pään tein väärin, mutta lopulta pidin siitä enemmän kuin ohjeen mukaan tehdystä. Ohje on ilmainen.
River-villapaidan alkuperäinen lanka on ohuempi ja malli 3/4-osa hihallinen. Ohje on maksullinen. 

18. helmikuuta 2018

Kun Osmo räjähti

Myönnän, minusta ei ole kaktuksia kasvattamaan. Ainakaan, jos tarkastellaan piikikkään ystävämme Osmon kohtaloa kuukausi sitten.

Meillä on useita erilaisia viherkasveja. Kaikki paitsi yksi ovat minun entisestä kodista tänne tuomia, pistokkaista kasvattamia, lähikukkakaupasta hankkiamia tai lahjaksi saamiani. Tämä yksi oli puolisoni varjelema kaktus nimeltä Osmo.

Osmo oli oikein kaunis, pullea kaktus, jossa oli muutaman sentin mittaisia piikkejä riveissä aina tyvästä latvaan. Puolisoni hoiti sitä hellästi, kastellen harvoin ja käännellen sitä valoa kohden, jotta se kasvaisi suoraksi.

Jossain kohtaan yhteiseloamme kaktuksen hoito siirtyi minulle. Osittain ehkä siksi, että huolehdin kaikista muista kasveistammekin. Aluksi Osmo näytti viihtyvän hoidossani. Kastelin sitä harvoin (kerran kuussa) pienellä määrällä vettä. Se innostui kasvamaan. Pyöreä "vartalo" alkoi saada selkeän suipon "pään".

Olohuoneemme on hieman hankala kukkien kasvatuksen kannalta. Meillä ei ole kunnollisia kukkapöytiä. Joskus vuosi sitten siirsin Osmon kirjahyllyn päälle yhdessä kultaköynnöksen kanssa. Paikka on hieman varjoisa, mutta rauhallinen. (Lapset eivät pääse pistämään itseään.) Koska en enää kunnolla nähnyt kukkapurkkiin saattoi Osmo saada hiukan enemmän vettä kuin aiemmin, mutta käsittääkseni se ei kuitenkaan kokenut hukkumiskuolemaa.

Emme tiedä minä päivänä Osmo on päättänyt räjähtää. Tai siis me päättelimme, että se räjäytti itsensä. Löysin noin kuukausi sitten lösähtäneen ja mustuneen Osmo-kaktuksen kirjahyllyn päältä. Nostin kurouttautumalla kukkaruukun alas kirjahyllyn päältä. Silloin emme osanneet vielä epäillä muuta kuin, että se olisi kylmettynyt ja kuollut sen takia. Puolisoani harmitti. Olihan se hänen hellässä hoivassa ollut kasvi, joka oli pitkään ollut hänen ilonaan. Kun kuitenkin viikkoa myöhemmin karu totuus Osmon aiheuttamista tuhoista paljastui, muuttui Osmon muistelu ärtymykseksi.

Olin ottamassa kirjahyllystä erästä kirjaa, kun huomasin kirjahyllyn takaseinässä olevan ruskean vanan. Se kulki pitkin takaseinää kaikkien hyllyjen läpi aina ylhäältä alas. Ihmettelin hetken mistä se johtui ennen kuin tajusin ottaa tuolin ja kiivetä katsomaan kirjahyllyn päälle. Ja sieltä se ongelma palastui. Siinä kohtaan missä Osmon ruukku oli aiemmin ollut oli ruskea lammikko ja seinä oli täynnä ruskeita roiskeita. Roiskeista pystyimme päättelemään, että Osmo oli päättänyt päivänsä räjäyttämällä itsensä. Miten ja miksi se sen teki, olisi vielä mielenkiintoista tietää. Onneksi vahingot jäivät kirjahyllyn takaseinän värivanoihin, eikä tarvitse lähteä seinää maalaamaan tai lattiaa siltä kohdalta uusimaan.

Mitä hyvää tästä seurasi? Olemme harkitsevaisempia kaktusten hankkimisen ja hoidon suhteen jatkossa. Päädyimme myös sisustamaan ns. ruokailutilamme uusiksi, kun siirtelimme kirjahyllyjä siivotaksemme kaktusvahingot. Nyt meillä on luku- ja neulomisnurkkaus. Ehkä Osmon räjähdys olikin hyvä asia, koska saimme ratkaistua pari sisustuksellista ongelmaa tämän tapauksen myötä. Jatkossa muistelemme Osmoa lämmöllä.






6. tammikuuta 2018

Kirja kirjoistani

Jo viime blogikirjoituksessa minun piti kirjoittaa kirjoista, lukemisesta ja siitä kuinka vaikea minun on ottaa osaa erilaisiin haasteisiin. Yritin osallistua Helmet-lukuhaasteeseen pari vuotta sitten, mutta tuloksena oli vain Facebook-ryhmässä mukana roikkuminen ja muiden kirjavinkkejä ja lukukokemusten seuraaminen. Goodreadsin "Luen tänä vuonna x määrän kirjoja" -haasteeseen olen myöskin laittanut tavoitteen jo useampana vuonna. Lopputoksena... no noin puoleen olen päässyt tavoitteestani. (Viime vuonna luin 17 kirjaa 30:sta.)

Hmm.... Yhden asian olen säilyttänyt omassa lukuharrastuksessani, vaikka kirjojen lukemismäärät ovat pudonneet enkä pysy mukana oman pienen kirjamaailmani ylittävissä haasteissa, merkkaan edelleen jokaisen lukemani kirjan ylös. Tein sitä lapsena isoveljeni innoittamana. Sitä kesti koko kouluiän aina ensimmäisiin opiskeluvuosiin asti. Sitten tuli pitkä tauko. Nyt minulla on ollut "pieni punainen kirja"jo vuodesta 2009.

Se kirja on karu. Se paljastaa millaisia kirjoja olen lukenut, miksi ja muutamalla sanalla jotain lukukokemuksestani. Se kertoo suurin piirtein kauan luen kirjoja ja kuinka pitkiä jaksoja olen lukematta. Se, mitä se ei paljasta, on kesken jääneet kirjat. Harvoin minulla jää kirjoja kesken niin, etten joskus sitä lukisi loppuun. Ikävätkin ja inhottavatkin kirjat yleensä jossain vaiheessa kuitenkin kahlaan läpi.

Toiset kirjat jäävät vain oman tilansa puutteessa kesken. Sitten vain niille tulee sopiva aika ja tila. Sellainen on C.S. Lewisin elämänkerta, jota jatkoin tällä viikolla. Se jäi kesken alkusyksystä 2014. Nyt olen lukenut sitä ahmien Baudelairen Pahan kukkien rinnalla. En voi olla miettimättä millä sanoilla merkkaan sen punaiseen vihkooni. Tämä oli elämänkerta, jossa näkyy ihmisten merkitys yksilön luovalle työlle. Teos, joka jäi kesken, mutta vei lopulta mukanaan, kun olin valmis sen lukemaan. 




Punainen kirja on karu myös numeroiltaan. Pidän nimittäin siitä, että lasken kuinka monta kirjaa olen lukenut ja kuinka monta sivua vuodessa. Oma lukeminen on vähentynyt ja vähentynyt vuosien varrella. Luen edelleenkin pitkiä kirjoja (300-500 sivua), mutta en samallaisella himolla. Kaipaan sitä. Erityisesti sitä  minua, joka luki paljon. Onneksi se alkaa taas kaivautua esiin.

Innostuksen juuria:
* Elämässäni on taas tilaa lukemiselle.
* Oma ajattelu kääntyy lukemisen suuntaan.
* Saan jälleen lahjaksi kirjoja.
* Yli kaksi vuotta lukupiiressä on tuonut jo lukemisenrytmiä takaisin elämään, mutta samalla tehnyt siitä ehkä suorittamista, ei aina nautintoa.

Mitä luen tänä vuonna? Keskeneräisiä, odottaneita ja sovittuja kirjoja. Ennen kaikkea niitä kirjoja, jotka kutsuvat ja haluavat pienen punaisen kirjan sivuille.